Julkaistu kolumnina Turkulaisessa 27.11.2019.
Suomalaisesta potilasvahinkojärjestelmästä
Potilasvahinkolain mukaan korvausta suoritetaan henkilövahingosta, jos on todennäköistä, että se on aiheutunut tutkimuksesta, hoidosta, hoidon laiminlyönnistä,
sairaanhoitolaitteen viasta, hoitoon liittyvästä infektiosta, tapaturmasta hoitotoimenpiteen yhteydessä tai lääkkeen toimittamisesta lain vastaisesti tai kohtuuttomasta hoidon lopputuloksesta. Suomalaisessa potilasvahinkokäsittelyssä potilasvahinkoa epäilevällä potilaalla on mahdollisuus tehdä ilmoitus potilasvahingosta Potilasvakuutuskeskukselle (PVK). Ilmoitus käsitellään ja tutkitaan, ja mahdollisesti pyydetään asiantuntijalausunto, jonka perusteella tehdään päätös. Mikäli potilas ei ole tyytyväinen tähän päätökseen, voi hän valittaa Potilasvahinkolautakuntaan (PVLTK), joka pyytää yhden tai useamman asiantuntijalausunnon ja antaa ratkaisusuosituksen, jota Potilasvakuutuskeskus yleisesti ottaen noudattaa.
Kokemukseni mukaan ongelmana suomalaisessa potilasvahinkojärjestelmässä ovat lähinnä todistustaakan sysääminen sairauden heikentämälle henkilölle ja toisaalta
Potilasvakuutuskeskuksen yksipuolinen päätäntävalta. Ratkaisu tehdään aina potilasta
näkemättä papereiden perusteella. Samantyyppinen toimintamalli on käytössä myös muualla vakuutusoikeudellisissa asioissa ja sielläkin kokonaisuuteen sisältyy yhtä lailla ongelmia. Lisäksi Suomessa toimivat riitoja ja potilasvahinkoja ratkaisevat elimet (PVK ja PVLTK) eivät suinkaan ole vakuutusyhtiöistä riippumattomalla rahoituksella järjestettyjä, niinkuin voisi kuvitella. Potilaan edun mukaista olisi tietysti järjestää tällaisten oikeusturvaelinten rahoitus suoraan verorahoista, eikä sotkea järjestelyyn vakuutusyhtiöitä, joilla on asioissa aina oma lehmänsä ojassa. Näiden järjestelmien läpinäkyvyyttä ja uskottavuutta voitaisiin oleellisesti parantaa riippumattomuudella, mutta tahtotilaa vakuutusyhtiöiden roolin rajoittamiseen ei selvästikään ole.
Miksi?
