Tässä artikkelissa julkaistaan potilasvahinkotapauksia, jotka asianosaiset haluavat tuoda julkisuuteen ja joita olen ollut mukana käsittelemässä ja arvioimassa. Kaikki tapaukset julkaistaan siis asianomaisen tahdosta ja omalla nimellä. Artikkelin tarkoituksena ei ole osoittaa syyllisiä tai leimata julkisen tai yksityisen terveydenhuollon toimijoita. On itsestään selvää, että potilasvahinkoja tapahtuu, koska lääketiede tai hoidot eivät koskaan ole 100%:sia missään mielessä. Asian ydin onkin siinä, miten nämä vahingot sitten myöhemmin käsitellään ja miten potilasvahingon kärsineen asema näissä käsittelyissä huomioidaan.
Pyrimme lisäämään tietoisuutta potilasvahingoista yleisellä tasolla ja tuomaan ne lähemmäs tavallisen ihmisen elämää, koska koko sana ”potilasvahinko” on jotenkin sellainen, että se mielellään jätetään kaiken keskustelun ulkopuolelle negatiivisuutensa vuoksi. Ja ne ketkä vahingoista uskaltavat aloittaa keskustelua, eivät välttämättä tiedä niistä riittävästi. Ensinnäkin meidän kaikkien pitäisi osata asettua potilasvahingon kärsineen asemaan, jotta pystyisimme löytämään eettistä tarkastelua kestävän objektiivisen mielipiteen. Väitän ettei potilasvahinkojen käsittely tule ikinä muuttumaan miksikään, eikä potilasvahingon kärsineiden ihmisten tilanne yhtään paranemaan, ellei niistä puhuta avoimesti julkisuudessa.
—
Minun kohdallani potilasvahingolla oli hyvin vakavia seurauksia. Menin kävellen sairaalaan kirurgiseen toimenpiteeseen. Toimenpide ei onnistunut suunnitelmien mukaisesti. Vahingon vuoksi olin tajuttomana teho-osastolla useita päiviä. Tällöin lääkäri puhui vaikeasta tilanteestani vakavasti poikani kanssa, jonka jälkeen hän oli jo alkanut miettiä hautajaisia. Olin yhteensä noin vuoden ajan sairaalahoidossa ja kävin vähintään kolmesti kuoleman lähellä. Minulle jäi vakavia ja pysyviä rajoitteita liikunta- ja puhekykyyni. Kaiken lisäksi en enää koskaan voi syödä tai juoda mitään, sillä nielemisrefleksini tuhoutui lähes täysin. Minut ruokitaan neljästi päivässä nesteravinnolla suoraan vatsapeitteisiin ja mahalaukkuun tehdyn reiän kautta (gastrostooma). Loppuelämäni kuluu näin ollen väistämättä toisten autettavana ja hoidettavana. Tämä perustavanlaatuinen rajoittuneisuuteni on minulle erityisen raskas, sillä olen edelleen täysin tietoinen paitsi ympäristöstäni myös tilastani, niin että ymmärrän ja havaitsen asiat miltei normaalisti. Elän siis eräänlaisena vankina vikaantuneessa ruumiissani.
Omaiseni olivat onneksi aikoinaan tapauksessani aktiivisia ja haluan osoittaa kiitokseni myös näin julkisesti heille. Sillä ilman omaisiani en olisi missään vaiheessa pystynyt käymään läpi kevyintäkään potilasvahinkoprosessia. Osan ajasta olin nimittäin nukutettuna (ellen tajuttomana), osan ajasta taas niin voimakkaiden jälkisairauksien kourissa etten itsenäisesti pystynyt liikkumaan lainkaan. Jälkikäteen arvioiden potilasvahinkoprosessi vaatii ihmiseltä (varsinkin vammautuneelta) aivan valtavan suurta psyykkistä sietokykyä ja henkisiä ponnistuksia. Ensinnäkin ilmoitusten, oikaisupyyntöjen, valitusten ja vastineiden toistuva tekeminen on aikaa vievää ja hyvin turhauttavaa puuhaa. Omien kokemusteni mukaan vastaus tuntuu olevan aina kielteinen. Tapauksessani tehtiin ensin potilasvahinkoilmoitus, johon annettiin yksiselitteisen kielteinen päätös. Siihen tehtiin oikaisupyyntö, johon myös tuli kielteinen päätös. Sitten tehtiin valitus, johon siihenkin tuli kielteinen päätös. Lopulta kirjoitettiin vielä hoitaneeseen yksikköön, joka ei voinut auttaa. Perusteluja näissä kielteisissä päätöksissä oli hyvin vaikea ymmärtää, etenkin kun omaisilleni oli sairaalasta todettu, että hoidossa on tapahtunut virhe. Vaikka virhe aivan ilmeisesti oli tapahtunut, sitä ei tulkittu varsinaiseksi hoitovirheeksi, vaan aina epäonniseksi sattumaksi, jonka korvaaminen ei kuulu millekään taholle. Mitä varten ylimalkaan on olemassa potilasvahinkojärjestelmä, kun se ei todellisuudessa kuitenkaan aja potilaiden asiaa hoitovirheiden sattuessa? Pitäisikö sen nimenomaan rohkaista potilasvahingon kohteeksi joutuneita ihmisiä hakemaan apua ja korvausta? Ja tämän lisäksi auttaa byrokratiaviidakossa? Tapauksessani – kuten jo totesin – minua hoitaneet tahot (sairaaloiden lääkärit) myönsivät virheen tapahtuneen, mutta silti potilasvahinkolautakunnan päättävät henkilöt antoivat kieltävän vastauksen – toistuvasti.
Muutaman sattuman kautta poikani puhui asiastani lääkäri Lauri Collanin kanssa, joka lupasi tutkia asiaa. Hän kävi läpi noin puolentuhatta sivua potilaskertomustani ja kymmeniä röntgenkuvia lausuntoineen, ja totesi perusteita asian eteenpäin viemiselle olevan olemassa. Hän päätti todeta näin siitäkin huolimatta, että aiemmin vakuutusyhtiöiden palkkaama professori-ylilääkäri-asiantuntija oli asiassa ollut kahteen otteeseen täsmälleen päinvastaista mieltä. Kun valitusprosessin edetessä oli pyydetty muutama asiantuntijamielipide lisää, kävi ilmi, että moni riippumaton lääkäri oli samaa mieltä Lauri Collanin kanssa. Nyt asiasta kirjoitettiinkin erittäin kattavasti perusteltu uudelleenkäsittelypyyntö, joka lopulta käsiteltiin potilasvahinkolautakunnassa ja viimein hyväksyttiin potilasvahingoksi. Vaikka korvaukset jäivät tilanteeseen ja kohtalooni nähden vaatimattomiksi, oli pitkällinen taistelu saatu päättymään ja virhe tullut myönnettyä. Vaikka elänkin tämän kaiken seurauksena hoitolaitoksessa muiden autettavana ja itsemääräämisoikeuteni menettäneenä, huojensi potilasvahingon myöntäminen huomattavasti koko tähän vaikeaan tilanteeseeni liittyvää ahdistusta. Tällä sitkeällä byrokraattisella kamppailulla vältettiin oikeusmurhan syntyminen.
Tapani Suomela ja omaiset