Suomessa sairaanhoito on yleisimmin järjestetty siten, että terveyskeskuksessa yleislääkärillä on tyypillisesti 15-20 minuutin vastaanottoaika. Yleislääkäreillä on lisäksi rajoituksia toimintayksiköissään, sillä monien tutkimusten (esimerkiksi magneettikuvien) määräämistä on rajoitettu. Erikoislääkäreillä vastaanottoajat ovat yleisesti 30-60 minuutin mittaisia, ja kaikki sairaalatason tutkimusmahdollisuudet ovat käytettävissä. Erikoislääkärit toisaalta eivät ota kantaa kokonaistilanteeseen vaan antavat usein vastauksen vain yksittäiseen ongelmaan. Monin paikoin yleislääkäreille ja erikoislääkäreille ei pääse kovinkaan helposti vaan vastaanottoaikoja voi joutua jonottamaan pitkään.

Tällainen toimintalogiikka johtaa vääjäämättä haasteeseen, jonka näen vastaanotoilla koko ajan: hoito pirstaloituu, eikä potilaalla itse asiassa ole kokonaisvaltaisesti hoitavaa omaa lääkäriä. Pahimmillaan tilanne johtaa hakuammuntaan, diagnostisiin harharetkiin ja potilaan sairauden hoidon viivästymiseen.

Hyvä kokonaisvaltainen hoito on mielestäni kaikessa lääketieteessä keskeisessä asemassa. Vain potilasta kuuntelemalla ja huolellisesti tutkimalla voidaan päästä perille monimutkaisten oireiden syystä. Valikoiduilla diagnostisilla tutkimuksilla saadaan todennäköisimmin osoitettua tai poissuljettua tarkat diagnoosit. Oikein valituilla ja oikea-aikaisilla erikoislääkärikonsultaatioilla saadaan diagnoosi ja hyvä hoito samalla kertaa. Kokonaisvaltainen hyvä hoito on myös kustannustehokasta.

Minua opetti lääkäriksi aikoinaan muiden muassa kirurgian erikoislääkäri Erkki Nylamo. Hän piti kerran luennon, joka jäi minulle paljon paremmin mieleen kuin mikään muu lääketieteellisen tiedekunnan luennoista. Luennon aiheena oli kirurgisen shokin hoito, mutta hän käytti ajastaan tähän noin 4 minuuttia. Sen sijaan hän puhui koko loppuluennon ajan kokonaisuuksista. Ja viisaasti puhuikin.

Yhdellä ainokaisella luentokalvolla olivat seuraavat sanat:

• tårta på tårta
• um etwas zu tun
• nil nocere

Tårta på tårta

Siis turhien ja jo aiemmin tehtyjen tutkimusten karsiminen. Liiallisen tutkimisen välttäminen kuvantamis- ja lab-tutkimuksissa ja konsultaatioiden tekemisessä erityisesti. Esimerkiksi seurataan potilaan kolesterolia 3-6kk välein vaikka 5 vuoden ajan. Tällaisella touhullahan ei varmasti ole mitään merkitystä ennusteen kannalta, seurantaväli on liian aktiivinen. Potilaan kustannukset toki kasvavat. Myös potilaiden käsitykset tällaisen hoidon merkitsevyydestä voivat olla tässä syynä ja he saattavat suorastaan vaatia tutkimuksia siinä uskossa, että saavat silloin hyvää hoitoa.

Um etwas zu tun

Tämähän tarkoittaa suomeksi ”tehdäkseen jotain” tai sensuuntaista. Lääkärin pitää karsia sellaisten tutkimusten ja konsultaatioiden roiskiminen, jotka eivät johda mihinkään tulokseen. Eli kun ei oikein keksitä mistä on kyse, pyydetään laboratoriokokeita, kuvantamistutkimuksia tai konsultaatioita vailla mielekästä syytä. Potilaalle tämä saattaa näyttäytyä tehokkaalta ja aktiiviselta toiminnalta, mutta tosiasiassa sillä ei välttämättä ole mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. Joskus tutkimuksista pidättäytyminen ja seuranta onkin parasta hoitoa. Jokaisesta flunssapotilaasta ei tarvita tulehdusarvomääritystä tai jokaisesta tapaturmapotilaasta ei tarvita rtg-kuvausta.

Nil nocere

”Älä tee vahinkoa”. Tutkimuksella tai hoidolla voidaan myös vahingoittaa potilasta. Turhia tutkimuksia pitää välttää, ja etenkin turhan aktiivisia kajoavia hoitoja. Kirurgiassa erityisen tärkeä lähtökohta, mutta myös enenevässä määrin muilla erikoisaloilla, kun erilaisia uusia lääkkeitä on käytössä ja tutkimusmahdollisuudet lisääntyvät jatkuvasti. Kaikkiin tutkimuksiin sisältyy myös virheellisen vastauksen tai potilastietojen sekoittumisen riski. Tällaiset voivat johtaa pahimmillaan jopa liian aktiivisiin hoitotoimiin.

Näitä kolmea kokeneen kirurgin antamaa ohjenuoraa järkevästi noudattamalla päästään todennäköisimmin kustannustehokkaaseen ja korkealaatuiseen, oikein suunnattuun terveyden- ja sairaanhoitoon. Vuosisatojen ajan kokonaisvaltainen ja perehtyvä lääkärintyö on ollut tehokkaan hoidon perusta, eikä se modernien tutkimusmahdollisuuksien lisääntyessä ole mihinkään murenemassa. Pikemminkin päinvastoin.