Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana suomalaisissa hoitosuosituksissa on ollut havaittavissa paikoin huolestuttavaa siirtymää kohti mustavalkoista ja ahdasmielistä lääketiedettä. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että enää ei haluta päästää ”hyväksytyn koululääketieteen” piiriin mitään muuta hoitoa kuin sellaista, josta on tarjolla tietyntasoinen tai tiettyjen piirien hyväksymä tutkimusnäyttö. Tämä siitäkin huolimatta että jokin hoito olisi jo potilaan aiemman kokemuksen mukaan ollut tehokasta ja hyvää.
Kustannusten hallintaa oireiden kustannuksella
Miksi aiemmin käytettyjä hoitomuotoja on haluttu karsia ja kuka siitä hyötyy? Väitän että suuntauksen taustalla ovat ensisijaisesti kustannukset. On haluttu pyrkiä eroon sellaisista hoidoista, joitten tutkimusnäyttö on rajoitettua, jolloin käytettävissä olevat resurssit voidaan käyttää niihin hoitoihin, joista on parempi tutkimusnäyttö. Sinänsä ihan looginen ja lähtökohdiltaan oikeansuuntainen liike, mutta kun tätä linjausta on alettu toteuttaa kovin ahdasmielisesti, päädytään useissa tapauksissa varsin erikoisiin tilanteisiin.
Esimerkiksi jos potilas on aiemmin saanut tiettyä hoitoa ja todennut sen tehokkaaksi, on myöhemmin saatettu ”tutkimuksiin ja hoitosuosituksiin perustuen” evätä tämä hoito kokonaan. Pahimmassa tapauksessa lääkärit, joilla ei ole lainkaan kokemusta kyseisen hoidon antamisesta tai tuloksista, ovat saattaneet välittömästi hylätä kyseisen hoidon hoitosuosituksiin vetoamalla.
”Ainoa tiedon lähde on kokemus”
Albert Einsteinin sitaatti kuvastaa arvostetun tiedemiehen lähestymistapaa kaikkiin tutkimuksen kohteena oleviin asioihin. Sama pätee lääketieteeseen. Lääketiedehän ei viime kädessä ole mitään muuta kuin havaintoja pienistä tai suuremmista tutkimusasetelmista ja näiden havaintojen käyttämistä yksittäisen potilaan hoitoon. Jokaiselle hoidolle on aina saatavissa tutkimusasetelmien ja potilasmassan erilaisuudesta johtuen vaihtelevia tuloksia. Tehokkaimmat hoidot nousevat näissä tutkimusasetelmissa esille sitä varmemmin mitä suuremmalle populaatiolle hoitoa on annettu ja mitä useampia tutkimuksia asiasta on tehty.
Ahdasmielisen lääketieteen sudenkuoppa on siinä, että tieteen tuottamien julkaisuiden tulkintaa muutetaan jopa uskonnolliseksi luonnehdittavaan suuntaan siten, ettei mukaan hoitosuosituksiin oteta kaikkia julkaisuita (eli kokemuksia) tai väkisin halutaan unohtaa se tosiasia, ettei lääketiede ole missään muodossa mustavalkoista.
Ahdasmielisen lääketieteen lumo
Ahdasmielisen lääketieteen edustaja seuraa hoitosuosituksia ja tutkimustuloksia orjallisesti ja mustavalkoisesti. Hän ei itse asiassa edes halua löytää yksilöllistä hoitoa potilaalleen. Joidenkin tutkimusten tutkimustuloksia yleistämällä koko populaatioon ja kaikkiin tapauksiin, saadaan ylenmääräisen yksinkertaistettu ja pelkistetty malli siitä monimutkaisesta kokonaisuudesta jota sairauksien hoitaminen on. Se on houkuttelevaa, sillä silloin lääkäri kokee hallitsevansa hoidon 100%:sesti. Tämä on kuitenkin harhaa, sillä mikään hoito ei ole kaikissa tapauksissa hyvä hoito, eikä mikään hoito ole kaikissa tapauksissa riskitön. Houkuttelevaksi ahdasmielisyyden tekee myös se, että silloin kun hoito ei ole auttanut, voidaan nostaa kädet pystyyn ja sanoa että nyt on koululääketiede käyty läpi eikä muuta hoitoa ole olemassa, eikä enää voi asialle tehdä yhtään mitään. Tässä vaiheessa potilas saattaa hakeutua ahdasmielisen lääketieteen edustajien halveksimien terapeuttien juttusille, joita löytyy internetiä selaamalla satoja erilaisia. Näitä luonnehditaan ahdasmielisen lääketieteen edustajien keskuudessa julkisestikin esimerkiksi termein ”uskomushuuhaa” tai ”uskomushömppä” tai ”kaupallinen huuhaabisnes”. Pahin tilanne syntyy silloin kun ahdasmielisen lääketieteen edustaja on kuitenkin erehtynyt ja koululääketieteen ulkopuolinen hoito onkin auttanut vaivaan. Tällainen ”arvovaltatappio” voi vaarantaa koko potilassuhteen.
Potilaskohtainen kokemus vs tutkimustieto
Vastaanotolleni on vuosien aikana tullut useitakin tapauksia, joissa potilaan saama hoito on hylätty hoitosuosituksissa ja yleisen hoitokonsensuksen perusteella. Kuitenkin potilaan hakema hoito on saattanut olla ainoa toimiva hoito. Tällainen on lääketieteellisesti äärimmäisen mielenkiintoinen tilanne, sillä siinähän yksilökohtainen kokemus haastaa tutkimuksiin perustuvaan hoitosuosituskokonaisuuden.
Yksittäisen potilaan kohdalla on saatettu antaa hoitokonsensuksen ulkopuolista hoitoa esimerkiksi viiden vuoden ajan ja toistuvasti saatu hyviä tuloksia ja potilas on voinut hyvin. Mielestäni tällainen yksittäisen potilaan kokemus on painavaa kokemusperäistä tietoa juuri tämän yksilön kohdalla, siitäkin huolimatta, että jossakin ulkomaisessa 500 potilaan kaksoissokkotutkimuksessa olisi todettu saadun hoidon olevan tehotonta.
Yksi selitys näille tapauksille on plasebo- eli lumevaikutus. Mutta mitä on vuosien aikana toistuvasti hyvin tehoava plasebohoito? Miten ihmeessä tällaista plasebohoitoa osataan antaa – etenkin kun se tehoaa paremmin kuin koululääketieteen tutkimuksiin perustuvat hoidot? Toisena selityksenä voi olla kehno tutkimusasetelma, jossa hoidon tehoa ei ole saatu esille tai kyseinen tutkimus ei suoraan edes ole yleistettävissä suomalaiseen väestöön.
Vastakkainasettelusta yhteistyöhön
Koululääketieteen ja muiden hoitomuotojen edustajien kesken tuntuu olevan monenlaista kiistaa ja luottamuspulaa. Tällainen vastakkainasettelu on minusta täysin turhaa ja itsekeskeistä. Minulla ei lääketieteen edustajana ole mitään syytä estää potilaan hakeutumista johonkin tutkimattomaan muuhun hoitoon, ellei siitä todennäköisesti ole potilaalle haittaa. Voin vain todeta, ettei minulla kokemusta, eikä myöskään kyseisestä hoitomuodosta ole tutkimusnäyttöä. Jos potilas saa siitä avun, pitää sellainen vaste ottaa ilolla vastaan. Koululääketieteen tutkijoiden pitäisikin tuomitsemisen sijaan enemmän tutkia näitä hoitoja ja pyrkiä selvittämään, onko siellä mitään sellaista, mistä voitaisiin oppia lisää.
”We are faced with the paradoxical fact that education has become one of the chief obstacles to intelligence and freedom of thought.”
”Paradoksaalisesti koulutuksesta on tullut yksi älykkyyden ja ajatuksen vapauden pääasiallisista esteistä.”
Bertrand Russell